Voiko elämänasennettaan muuttaa?

Olen puhunut tästä aiheesta Terveys + Hyvä olo -messuilla 12.11.2006

Otsikon kysymykseen vastaisin että kyllä minun mielestäni voi. Ihan ongelmitta se ei kuitenkaan aina suju. Ja näin on vaikkapa siksi,  että ne, jotka kaikkein eniten hyötyisivät asenteen muuttamisesta eivät yleensä näe siihen syytä. On erittäin vaikeaa huomata, miten paljon hyvästä tai huonosta olostamme tosiaan riippuukin asenteista. Peräti 40 prosenttia sanovat jotkut asiantuntijat.
    Missään nimessä ei ole tarkoitus ryhtyä moittimaan niitä, jotka elävät inhimillisesti ottaen niin vaikeissa oloissa, että asenteista puhuminen suorastaan loukkaa. Huonosti voivat kuitenkin usein myös ihmiset, joiden ulkoiset olot ovat perusteiltaan kunnossa.

Elämänasenne?

Elämänasenteella tarkoitan tässä ihan kirjaimellisesti suhtautumista Elämään, siihen suurempaan kokonaisuuteen, joka usein tuntuu kuin 'järjestävän' ihmisten kohdattavaksi yllätyksiä ja  tapahtumia, joita ei olisi osannut ennakoida eikä ainakaan toivoa. Olen kirjoittanut sanan tahallani suurella alkukirjaimella erotuksesti siitä, mitä arkikielessä elämällä usein tarkoitetaan. Eli sitä normaalia arkista paikasta toiseen rientämistä, aikataulujen kanssa kilpajuoksua ja puurtamista töidemme parissa ja kaikkea mahdollista muutakin vielä. Jokin keskinäinen kytkös näillä kahdella asialla varmasti on. Vaikka emme yhteyden laatua tässä enempää pohtisikaan, olen havainnut, että jos kykenemme kampeamaan suhdettamme Elämään edes hieman myönteisemmäksi, itse arkinen eläminenkin kyllä alkaa helpottua.

Kun joku on esimerkiksi käynyt lähellä kuoleman rajaa, hän on saattanut kokea joutuneensa yllättäen katsomaan elämäänsä ja arvostuksiaan täysin uudesta näkökulmasta. Mielessäni on pari esimerkkiä julkisuudesta. Taiteilija Vesa-Matti Loiri on kertonut omasta kokemuksestaan käynnistä kuoleman rajalla. Ja eturivin poliitikko Sauli Niinistö joutui taistelemaan hengestään Thaimaan tsunamin aikaan jouluna 2004. Kummankin lausunnoista voi lukea, että heidän on ollut mahdotonta kokea elämäänsä sen jälkeen enää entisellä tavalla. Meille muille asenteen muuttaminen kuitenkin tuntuu usein ylivoimaisen suurelta päämäärältä toteutettavaksi ihan noin vaan. Lisäksi se on tavoitteena perin etäinen ja filosofinen. Ei kai minun arkisella elämälläni voi olla juuri mitään tekemistä filosofioiden kanssa, ajatellaan. 

Miksi muutosta tarvitaan. 

Yleensä jo sen huomaaminen, että muutosta tarvitaan, vaatii paljon aikaa ja kipuilua. Tuntuu kuin iskisi päätään seinään, mikään ei suju, voimat valuvat hukkaan, sitä tuntee itsensä perin juurin väsyneeksi. Ja läheisemme ovat tosi ymmärtämättömiä vaatiessaan meiltä myönteisempää asennetta. Minun syytänikö kaikki onkin? Kyllä minun elämäni on ollut tosi kovaa. Helppoa kai sinun on puhua asenteista, kun sinulla on kaikki niin hyvin! Mitä siihen sitten lisäisikään.

Ihmisen asenne elämäänsä on tunnepitoinen juttu. Itselle tyypillinen tapa poimia kohtaamistaan asioista juuri tietyn sävyiset kokemukset on omaksuttu jo varhain. Tapamme tulkita kokemuksia on myös vakiintunut. Valitsemamme tulkinta liittää kokemukset osaksi kokonaisuutta, josta muodostuu mielen sisäinen tarina siitä, kuka minä olen, ja mitä olen elämässäni kokenut. Koko minäkuva uhkaa särkyä, jos tätä tapaa pyrkii muuttamaan liian nopeasti.
    Psykoterapeuttina toimiessani näin usein parhaaksi lähestyä asiaa lähtien niistä ihan yksittäisistä vaikeuksista, joita umpikujaan joutunut, väsynyt ihminen joutuu kohtaamaan.  Myös psyykkiset kivut vaativat ennen muuta lievittämistä ja voimien palautumista ennen kuin muuta jaksaa edes harkita.

Miten muutos tapahtuu.

Alussa mainittujen esimerkkiemme suuret, koko asianomaisten hengissä selviämistä uhkaavat käännökset vaikuttavat taatusti arvoihin ja asenteisiin juuri siksi, että niiden kokija  saa rajusti ja äkkiarvaamatta uuden näkökulman elämänsä kokonaisuuteen. Asiat asettuvat aivan uusiin mittasuhteisiin toisiinsa nähden. Uusien näkökulmien löytämistä voi kuitenkin edistää myös pienin ja verkkaiseen tahtiin tapahtuvin sisäisin muutoksin, jotka kohdistuvat ihmisen tapaan suhtautua tunteisiinsa. Kielteinen elämänasenne on jäykistymistä kielteisten tunteiden, esimerkiksi vihan, kaunan, katkeruuden, syyllisyyden tunteen tai häpeän valtaan. Harjoittelemalla voi pyrkiä purkamaan tällaisia jäykistymiä, koulia tunnesuhdettaan joustavammaksi.

Yksinkertainen ja tehokas harjoitus.

Olen suositellut tähän tarkoitukseen anteeksiannon säännöllistä harjoittamista, sillä se on tuntemistani keinoista yksinkertaisin ja tehokkuudessaan usein yllättävä. En tarkoita anteeksiantamista tavanomaisessa mielessä, eikä näkökulmani ole myöskään erityisen uskonnollinen, vaikkei uskominen korkeampiin voimiin ole mitenkään pois suljettuakaan. Luonnossa ja siinä vallitsevissa lainalaisuuksissa rittää ihmeteltävää. Vaikka tietty hartauden tunne syntyisikin näin suurten asioiden äärellä, ei niiden huomaamiseen ja kunnioittamiseen välttämättä tarvita uskontoja. Libanonilaisen filosofin sanoin olemme kaikki "Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia" (Kahlil Gibran, kokoelmasta Mestarin sanoja, Profeetta, s. 858,  Karisto 1993). Eli oma tulkintani hänen sanoistaan kertoo, että jostain meille tuntemattomista syistä nämä Elämän lainalaisuudet ovat synnyttäneet maapallolle ihmiseksi nimetyn elämän muodon. Sen pienen pieniä osasia olemme kaikki, ihan tasavertaisesti. Ihmeellistä, kerrassaan.

Vaikuttaako harjoittelu?

Kun puhun tässä anteeksiannosta, ymmärrän sen eräänlaiseksi mielenterveyden kuntoharjoitteluksi, joka vähitellen, säännönmukaisesti harjoitettuna, työstää harjoittajansa tunnesuhdetta ja sen myötä näkemystä elämästä joustavampaan ja avarampaan suuntaan. Ohjeet harjoitteluun löytyvät täältä. Aiempaa avaramman elämännäkemyksen myötä tulee vähitellen mahdolliseksi nähdä kohdatut tilanteet entistä monipuolisemmin ja silloin on myös luontevaa alkaa tulkitakin niitä uudella tavalla. Silloin tulee joskus uudelleen puntaroitavaksi koko aiempi kuva menneisyydestä ja sen ihmissuhteista. Tällaisia kuvauksia löytyy  Tosissaan – kirjan esimerkkihenkilöiden kokemuksissa.

Onko Elämä ystävä vai vihollinen.

Edellä kaavaillun kehityskulun jossain käänteessä, viikkojen, vuosien, kenties vuosikymmenien kuluessa, joutuu lopulta kysymään tai ainakin olisi mielestäni aihetta kysyä yksi peräti tärkeä kysymys: onko tuo Elämäksi kutsumani kokonaisuus minulle ystävä vai vihollinen?
    Suosittelen vastauksen etsintään tiettyä tutkijan asennetta. Eli ehdotan varovaista, kysyvää oletusta: entäpä jos Elämä onkin ystävä? Jospa se 'tahtookin' minulle pääasiassa tai jopa pelkästään hyvää. Kenties olen tähän asti vai ymmärtänyt tilanteen väärin?
    Vain ihminen, joka kykenee ajattelemaan riittävän joustavasti, kykenee asettamaan itselleen tällaisia tutkivaa mieltä vaativia kysymyksiä. Myönteisten vastausten löytämiseen tarvitaan myös paljon leikkimieltä ja mielikuvitusta. Ja juuri niitä ominaisuuksia anteeksiannon säännöllinen harjoittelu meille opettaa.