Sirpa Palokari:

Herkkyys on kasvuvoimaa.

Itsensä tunteva vanhempi pystyy näkemään myös lapsensa herkkyyden. Lapsi jonka herkkyyttä hellitään, kasvaa itsenäiseksi ja vahvaksi aikuiseksi.

Aikuinen tukahduttaa lapsen herkkyyttä usein huomaamattaan.

Herkkyys määritellään usein haitalliseksi piirteeksi. Se mielletään haavoittuvuudeksi, heikkoudeksi, saatetaanpa herkkyyden ajatella kuuluvan vain taiteilijasieluille. On ihmisiä, jotka pitävät herkkyyttään vankilana, tai toimivat vastuuttomasti herkkyyden kustannuksella.

Ujo, helposti itkevä, pelokas tai nopeasti räjähtävä ihminen on usein herkkä, mutta herkkyys on paljon muutakin. Lastenpsykiatri, psykoterapeutti Tuulikki Saaristoa herkkyys kiinnostaa elinvoimaa ruokkivana piirteenä. Hän uskoo, että intuitio eli sisäinen näkemys ja välitön tajuaminen on kehitettävissä oleva taipumus. Herkkyys on ihmisen peruspiirre, joka kehitysvaiheiden, haavoittavan ympäristön tai tehokkuuteen piiskaavan kulttuurin pakottamana runnoutuu näkymättömiin.

Herkkyyden peittäminen on itsesuojelua, joka vieraannuttaa ihmisen itsestään. Pahimmillaan lapselle käy kuten Muumitaloon saapuneelle Ninnille, joka eli ilkeän tädin kanssa ja muuttui näkymättömäksi.

Voitteko keksiä, miten saisimme hänet jälleen näkyväksi, isä kysyi huolestuneena. Pitäisiköhän mennä puhumaan jollekin lääkärille?
Tuskin, sanoi äiti. Ehkä hän tahtoo olla jonkin aikaa näkymätön. Tuu-tikkihan sanoi, että hän on ujo. Minusta on paras antaa lapsen olla rauhassa, kunnes keksimme jotain parempaa. Ja niin tehtiin.”

Saaristo puhuu piilotetusta ja hallitusta herkkyydestä. Piilossa olevaa herkkyyttä on mahdollista houkutella näkyviin. Se, että herkkyys on voimaa, voi kuulostaa yhtä järjenvastaiselta kuin se, että herkkyyttä voi opettaa toiselle takemättä mitään. Herkässä vuorovaikutuksessa ei ole pakottamisen piirteitä, vaan Saaristo kuvaa sitä kellumiseksi.
- Herkän ihmisen on saatava olla rauhassa sellaisena kuin on. Esimerkiksi sellaiset masentuneet henkilöt ovat selvinneet hyvin, jotka ovat osanneet olla rauhassa ominaisuutensa kanssa. Se on antanut myös vahvistusta muille. Että tällaisenakin voi selvitä ja löytää itselleen sopivat tavat toimia...

Saaristo on havainnut, että kun aikuinen tutustuu omiin tunteisinsa ja löytää kadonneen herkkyytensä, hänen kykynsä nähdä lapsen tunnetarpeet paranevat. Herkkyys on aistimista, toisen tekemisten, puheiden ja toiveiden hiljaista kuulostelua, ennen kaikkea se on vuorovaikutusta, rohkeutta antaa itsensä ja toisten olla sellaisia kuin ovat.
- Se näkyy jo varhaisessa vuorovaikutuksessa vauvan kanssa. Vauva jaksaa aikansa hymyillä, mutta kun hän väsyy, hän kääntää katseensa pois. Lapsen pitäisi saada määrätä itse oma tahtinsa. Kun lapsi ei jaksa olla vuorovaikutuksessa, aikuinen ei saisi loukkaantua siitä.

Herkkyyttä on kaikissa ihmisissä, mutta jotkut ovat herkempiä kuin toiset. Lapsissa on selvästi ujoja ja rohkeampia.

Herkkyys kulkee myös geeneissä. Jos lapsi on hyvin herkkä, hänellä on yleensä vanhemmissa tai lähisukulaisissa joku herkkä henkilö.

Ujoa lasta saatetaan patistaa rohkeaksi. Ujoutta yrittävät ehkä karkottaa ujoudesta itse kärsineet vanhemmat, tai toisaalta ne, joille itseilmaisu ja ulospäin suuntautuneisuus on erityisen tärkeää. Rohkeiden vanhempien voi olla vaikea hyväksyä arkaa tai ujoa lastaan. Pakottamalla ujoa tai arkaa lasta ei saa liikkeelle, vaikka tällainen lapsi toki tarvitsee myös eteenpäin pökkäämistä ja auttamista muiden seuraan.

Äiti otti laatikosta esiin ruusunpunaisen huivin ja ompeli siitä pienen mekon. Kun se oli valmis, hän vei sen itäiseen ullakkohuoneeseen, missä kynttilä oli jo sammutettu, ja levitti sen varovasti tuolille. Sitten hän pallisti kankaantähteestä leveän lettinauhan. Äidistä tämä oli hyvin hauskaa. Ihan kuin hän olisi ommellut taas nukenvaatteita. Seuraavana päivänä Ninnillä oli mekko päällään. Hän näkyi jo kaulaa myöten, ja tullessaan alas aamukahville hän niiasi ja piipitti: kiitos paljon.”

Aikuinen tukahduttaa lapsen herkkyyttä usein huomaamattaan. Kun lapsi ryöpsähtää mielipahan vuoksi itkuun, vanhempi tekee kaikkensa lopettaakseen itkun. Kun lapsi saa kiellosta raivokohtauksen, aikuinen hämmentyy ja antaa periksi. Taustalla voivat olla vanhemman omat, kipeät kokemukset itkemisestä.

Saaristo korostaa, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Mitä enemmän aikuinen tutustuu omiin tunteisiinsa, sitä helpompi hänen on hyväksyä lapsessaan tunteiden koko kirjo: yhtä lailla vihaa ja raivoa kuin iloa ja rakkautta.

Hän ei osaa suuttua, sanoi pikku Myy. Se hänessä on vikana. Kuule, Myy jatkoi ja meni aivan Ninnin eteen ja katsoi häntä uhkaavasti – sinä et saa koskaan omia kasvoja, ellet opi tappalemaan. - En tietenkään, Ninni myönsi ja perääntyi. Ei se siitä parantunut.”

Nykyvanhemmilla on runsaasti tietoa, mutta se saattaa rajoittua oman persoonan ulkopuolelle, ja lapsen kanssa olemisesta tulee suorittamista. Lapsi on kuin työ, joka hoidetaan hyvin, mutta se ei tuota onnellisuutta. Väsynyt ja omassa lapsuudessaan vääryyttä kokenut vanhempi saattaa jopa mieltää lapsen riistäjäksi.

Tuolloin aikuisen on etsittävä taustaltaan todelliset syyt, joiden kautta hän reagoi näin, ja samalla hänen on motivoiduttava antamaan lapselle sitä, mitä tämä tarvitsee.

Syyllisyydentunne on myönteinen asia, jos se saa aikuisen muuttamaan huonoa käytöstään paremmaksi. Usein vanhemmat kärsivät aiheettomasta syyllisyydestä, joka on ehkä perua oman lapsuuden aikaisista mielivaltaisuuksista tai väärinkohtelusta. Kun aikuinen oppii tunnistamaan aiheettomat syyllisyydentunteensa, hänelle kehittyy vahvempi kyky olla vanhempi.

Rajojen asettaminen on myös lapsen herkkyyden vaalimista. Itsensä tunteva aikuinen tietää, milloin rajat asetetaan ja kestää lapsen vastaan haraamisen ja huutamisen.

Saaristo uskoo, että vanhempien itsetuntemuksen avulla vältyttäisiin monilta harmeilta, eikä ammattiauttajiakaan tarvittaisi niin usein.
- Itseensä tutustumalla saa valtavasti tietoa itsestään ja sen kautta on helpompi auttaa myös lasta.

Herkkyyttä vaalivasta vuorovaikutuksesta versoo paitsi apua arjen pulmiin, myös onnea ja rakkautta. Kun aikuinen ei huku jokaiseen lapsen tunnekuohuun, hän pystyy löytämään lapsen kielteisistäkin tunteista arvokasta tietoa. Lapsen kanssa olosta tulee kiehtovaa.

Isä alkoi hiipiä äidin taakse laiturille, mutta ennen kuin hän ehti perille, kuului kiljahdus, punainen salama lensi yli laiturin. Isä kirkaisi ja pudotti hattunsa mereen. Ninni oli upottanut pienet näkymättömät hampaansa isän häntään, ja ne olivat terävät. Hyvä, hyvä! Myy huusi. Hän näkyy, hän näkyy! Huusi Muumipeikko. Hän on suloinen.”

Lapsen herkkyyden salliminen lähtee aikuisen hyvästä olosta. Aikuisen on mahdollista luopua henkisistä painolasteistaan ja irrottautua tunteitaan kahlitsevista ajattelumalleista. Aikuisten itsehoitoa varten Saaristo on kehittänyt anteeksiantomenetelmän, jota hän kutsuu mielen kuntokouluksi. Harjoituksen avulla voi opetella tunteiden hallintaa, päästä eroon herkkyyttä kahlitsevista vihoista, kaunoista ja turhista syyllisyydentunnoista.

Tunteitaan tunnistava ihminen kokee elämän ilmiöt vahvemmin, eikä toisaalta joudu niin helposti hallitsemattomiin tunnekuohuihin. Saaristo on tutkinut psyykkistä anteeksiantaoprosessia useamman vuoden muun muassa harjoitusryhmän avulla, johon osallistui terveydenhoitajia. Kokemukset kannustavat: ryhmän jäsenet kokivat itsetuntemuksen myötä herkkyytensä ja vahvuutensa lisääntyneen sekä perhe-elämässä että asiakastyössä.

Ja Ninni nauroi niin että koko laituri tärisi. - Hän ei tietääkseni ole nauranut koskaan aikaisemmin, Tuu-tikki sanoi hämmästyneenä. Minun mielestäni te olette muuttaneet lapsen, niin että hän on pahempi kuin pikku Myy. Mutta pääasiahan on, että hän näkyy.”

Lainaukset ovat Tove Janssonin kirjasta Näkymätön Lapsi.

Tämä haastattelu on aiemmin julkaistu Lapsen Maailma -lehdessä 4/2006


Palaute 7.11.2009:
Sain Annelta sivusi. Onhan se äärettömän pelottavaa jo ajatuksena, lähteä vapauttamaan itseään, jos vaikka joutuukin luopumaan jostain mistä on tullut tuttu ja "turvallinen" osa minua. Siksi olen aina ihaillut pikku myytä joka uskaltaa olla ilkeä tietäen että kuitenkin häntä rakastetaan.Olen parin kuukauden kuluttua lopettamassa masennus lääkitykseni joten lienee uskallettava yrittää tehdä itselleen onnellinen vanhuus.Olenhan niin monesta muustakin joutunut luopumaan ja selvinnyt voittajana, tämä on kuitenkin ehkä se vaikein oppi, antaa itselleen anteeksi.
Vastaus: 
Oikeassa olet, kyllä itsensä muokkaaminen voi olla pelottavaakin. Ja masennuslääkityksen loppuessa ihminen voi olla aika herkillä. Toivon sinulta kuitenkin kärsivällisyyttä ja sitkeyttä kun aloitat harjoittelun, sillä palkkioita on odotettavissa hyvän olon muodossa pitkin matkaa.
Enkä usko että joudut ikinä luopumaan sisäisestä pikku Myystäsi. Aikaa myöten sillä vaan on taipumusta muuntua yhä enemmän muistuttamaan itseään Muumimammaa, joka minusta on parhaimmillaan sellainen henkilö joka tuntee kaikki puolensa ja ominaisuutensa niin hyvin, että pystyy olemaan juuri se lempeä ja samalla määrätietoinen oma itsensä mikä on. Siis se, jolla on riittävän iso syli että siihen mahtuvat kaikki ikioman pienen tai suuren Muumilaakson oudot olennot terävine hampaineen. 
Onnea pyrkimyksillesi,
t. Tuulikki




©2022 tuulikki saaristo - Putteri (MMD Networks Oy)